Arne Ritari ja suomalainen lionismi

 

Olen saanut kunniatehtävän puhua Suomen Lions-liiton vuosikokouksessa, jossa juhlimme Suomen lionstoiminnan kummin Arne Ritarin 100-vuotis syntymäpäivää ja hänen nimeään kantavan säätiön-Arne Ritari-säätiön 20-vuotisjuhlia.

 

Oikea paikka muistella Arne Ritaria ja hänen elämäntyötään on juuri Etelä-Pohjanmaalla, josta hänen sukujuurensa ovat ja jossa hänen muistoaan herkimmin vaalitaan.

 

Asiatiedot olen saanut Arne Ritarin kirjeenvaihdosta, eri leijonien tekemien lehtitekstien ja suorittamieni haastattelujen perusteella. En ole harrastanut tiukkaa lähdekritiikkiä. Jos tiedot ovat ristiriitaisia, olen valinnut vaihtoehdon, joka mielestäni tuntuu todennäköisemmältä. Tekemäni johtopäätökset ovat kokonaan omiani saattavat joskus perustua enemmän tunteeseen kuin tietoon.

 

Kuka oli Arne Ritari?

 

Hänen suvullaan on tyypillinen 1800-luvun pohjalaisen siirtolaisuuden tausta: Kun viljelymaa ei riittänyt, oli jonkun lähdettävä hakemaan leipää siirtolaisena ja niinpä Arnen isoisä Tuomas Juhonpoika Ritari sai perinnönjaossa laivalipun Kanadaan 1896.

Hänen poikansa vuonna 1882 syntynyt Tuomas Wilhelm Tuomaanpoika Ritari seurasi perässä äitinsä kanssa kolme vuotta myöhemmin 1899.

 

Lähes kaikilla sen ajan pohjalaissiirtolaisilla oli haaveena palata ja tuoda rikkautta takaisin kotimaahansa, mutta haaveeksi se useimmille jäi. Näin myös Tuomas Juhonpojalle; hän ja hänen jälkeläisensä kotiutuivat uuteen kotimaahansa hyvinä ja ahkeroivina kansalaisina.

 

Tuomas Wilhelm Tuomaanpoika Ritari vihittiin avioliittoon Justiina Amalia Mikintytär Korpisen kanssa 1905. Perhe asettui Copper Cliffin kaivosalueelle ja Tuomas kohosi kaivoksessa esimiesasemaan ja muutto takaisin Suomeen jäi taka-alalle. Mutta kun Justiina odotti lasta, hän halusi lapsen syntyvän koto-Suomessa ja niin hän teki yksin raskaan matkan Seinäjoelle, jossa lapsi syntyi 7.3.1906 Soukkajoen Korpisella, Justiinan kotitilan saunassa. Poika sai nimekseen Aarne Rudolf Mikael Ritari ja Justiina muutti esikoisineen takaisin uuteen kotimaahansa syksyllä.

 

Arne Ritarin syntymäkoti SoukkajoellaArnen äiti Justiina Korpinen (synt. 1881) veljensä Matti Korpisen kanssa

Arne kävi koulunsa Copper Cliffsissä ja Sudburyssä ja amerikkalaiseen tapaan teki pätkätöitä ansaitakseen lisätuloja perheelleen. Arnella oli haaveena kaivosinsinöörin koulutus mutta tähän eivät perheen varat riittäneet. Hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa oli Ontarion metsähallituksen piirtämö, jossa hän nopeasti kohosi esimiesasemaan ja sai lopulta puhelinlinjojen tarkastajan vakanssin.

 

Arnea kiehtoi kuitenkin enemmän itsenäinen työ ja niinpä hän ryhtyi vuonna 1929 myymän henkivakuutuksia. Hänestä tuli vähitellen pätevä ja alansa hyvin hallitseva myyntimies ja edustaja ja pian hänellä oli menestyvä vakuutustoimisto ”Ritari Insuranace”. Tämän työn ohella hän osallistui myös matkailualan yrityksiin ja ennen pitkää hänellä oli oma matkatoimistokin ”Ritari Agencies Ltd”.

 

Arne Ritari avioitui v.1932 tamperelaissyntyisen Kaarina Heinosen kanssa. Seuraavana vuonna syntyi toinenkin liitto, Arne liittyi paikalliseen Lions-Club Sudburiin. Molemmat liitot kestivät Arnen koko elämän.

 

Arne Ritarista tuli poikkeuksellisen aktiivinen leijona; hän ei kuitenkaan pyrkinyt järjestön johtotehtäviin - piirinsä kuvernöörinä hän kuitenkin toimi kaudella 1956-57. Melvin Jones oli Arnen hyvä ystävä – heitähän yhdisti myös ammatti, toimihan Melvinkin vakuutusalalla. Heitä yhdisti myös palveluidea tai peräti palveluidealismi; lionsklubin kautta lion voi käyttää hyväkseen liike-elämän antamia taitoja ja kontakteja vähäosaisten auttamisessa.

 

Arne Ritari oli kiinnostunut syntymämaastaan ja vanhempiensa ja isovanhempiensa entisestä kotimaasta ja matkailualalla kun toimi, konkreettinen ensikontakti tapahtui kesällä 1948 kun hän matkusti Suomeen olympiamatkajärjestelyjen takia.

 

Arne Ritari vierailemassa Seinäjoella serkkunsa Adele Kevarinmäen ja tämän perheen luona vuonna 1948. Kuvassa keskellä Arne eno Matti Korpisnen vaimoineen. Kanadassahan asui paljon suomalaisia siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään, joten olympialaisia saapuisi varmasti seuraamaan suuri joukko kanadansuomalaisia. Liikematkakin oli onnistunut, mutta meidän kannaltamme tärkeintä oli hänen ”lähetystehtävänsä”, yhteydenotto matkailualan edustajiin lionsklubin perustamiseksi Suomeen.

 

Seuraavana kesänä hän teki uuden matkan, keskusteli klubin perustamisesta mutta vieläkään ei syntynyt perustamiskokousta, joka ilmeisesti oli hänen tavoitteenaan. Kesällä 1950 Arne Ritarilla oli menossa aktiivinen kirjeenvaihto päämajaan ja Ruotsiin, jossa jo oli toimiva organisaatio ja joka oli päämajasta saanut tehtäväkseen klubin perustamisen Helsinkiin niin kuin oli tapahtunut Osloon ja Kööpenhaminaan. Hän kirjoitti myös Suomeen kertoen tulostaan työmatkalle 12. – 14.6. ja uskovansa uuden klubin syntyvän tällöin.

 

Näin hän kuvitteli tapahtuneenkin; pidettiin nopeasti organisoitu kokous, jossa päätettiin klubin perustamisesta, muttei voitu valita virkailijoita, koska kukaan ei tässä vaiheessa halunnut presidentiksi.

 

Tuntuiko virka suomalaisesta liian korkealentoiselta vai oliko kysymys pelosta, että leimautuisi liian amerikkalaismieliseksi valvontakomission hallitsemassa maassa, jääköön kuulijan arvioitavaksi. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan jättäneet asiaa tähän vaan Lions Club Helsinki  /Helsingfors saatiin perustetuksi 14.8.1950.

 

Mikään ei muuten ole muuttunut tähän päivään mennessä uuden klubin perustamisessa: Jäseniä tulee olla vähintään 20, virkailijoiden tulee olla nimetty ja liittymismaksut tulee olla maksettuna päämajan tilille. Samat ongelmat tulivat esille jo Suomen ensimmäistä klubia perustettaessa, niin kuin Arne Ritarin ja päämajan kirjeenvaihdosta ilmenee.

 

On hämmästyttävää lukea Arne Ritarin täydellinen kirjeenvaihto Suomen ensimmäisen klubin perustamisasiassa kahden vuoden aikana; yhteensä 14 kirjettä ja niiden vastakirjeet. Sähköpostien aikaan tuntuu mahdottomalta, että senaikaisilla välineillä sai näin paljon aikaan. Kirjeenvaihto vaati todellista paneutumista asiaan ja sitkeyttä, jolla Arne suhtautui kaikkeen eikä vähiten lionismiin ja sen tuomiseen Suomeen.

 

Kirjoittaessaan klubin Charterpresidentille Valentin Sointeelle hän näki jo silloin lionismiin suuren tulevaisuuden Suomessa: ”Uskon, että lionismi juurtuu Helsinkiin ja että se leviää muihinkin kaupunkeihin ja olen varma, että jokaiseen kuntaan perustetaan lionsklubi.”.

 

Arne Ritari piti jatkuvaa yhteyttä Suomen leijoniin, työ- ja loma-matkoilla hän kävi Suomessa kolmisenkymmentä kertaa ja osallistui silloisiin valtakunnankokouksiin 11 kertaa.

 

Alkuvuosina hän oli suosittu puhuja suurissa kokouksissa, myöhemmin hän mieluiten oli sivustakatsojan roolissa. Tässä salissa on varmasti monia, jotka muistavat hänen rauhallisen ja ystävällisen hahmonsa kokousten etupenkissä.

 

Vaikkei Arne pyrkinytkään johtotehtäviin, mahtui hänen 63 vuotta kestäneeseen leijonauraansa klubin ja piirin kaikki johtotehtävät piirikuvernööriä myöten. Näistä sekä ”lähetystehtävästään” hänelle myönnettiin ”International Councelor”:in arvo ja järjestömme korkein huomionosoitus ”Ambassador of Good Will”. Erikoisinta oli hänen saamansa lupa myöntää omaa ansiomerkkiään ”Ritari Awardia”, jonka hän myönsi jokaiselle suomalaiselle 100 %:lle piirikuvernöörille.

 

Arne Ritari piti jatkuvasti yhteyttä Etelä-Pohjanmaan leijoniin, näitä vierailuja on dokumentoitu tekstein, kuvin ja äänitallennuksin. Hänen aikanaan istutettiin Seinäjoen Törnävän puistoon Arne Ritarin kotikoivu, jonka juurella hänelle myönnettiin ensimmäinen ”Pohjanmaan Leijonan” arvonimi. Pohjanmaan leijona ”tekee hiljaista ja pyyteetöntä palvelutyötä oman klubinsa ja ympäristönsä hyväksi lionsperiaatteita noudattaen. Hänellä on takanaan jo pitempi lionsura, mutta välttämättä hän ei ole halunnut edes klubinsa johtotehtäviin. Sen sijaan hän on aina ollut siellä, missä palvelutehtävä on kutsunut”. Näin sanotaan arvonimen myöntämisperusteissa. Arne Ritari jos kukaan toteutti nämä perusteet.

 

 


Vuonna 1983 Arne Ritari vieraili Tuusulassa Ulla Hännikäisen perheen luona tapaamassa Ullan äitiä ja serkkuaan Adele Kevarinmäkeä.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mikä oli sitten Arne Ritarin sanoma kaikille suomalaisille leijonille? Olen jo aikaisemmin puhunut hänen ”lähetystehtävästään”. Hän ei tehnyt sitä torvet raikuen ja suureen ääneen vaan hiljaisella, peräänanta-mattomalla työllä, josta hyvänä esimerkkinä on Suomen ensimmäisen klubin perustaminen. Hänellä oli kirkkaana lionismin kaksi peruspilaria: Aktiivinen ja kiinnostava klubin sisäinen toiminta ja klubin ulkopuolella vähäosaisten auttaminen klubilaisten kätten työllä ja niillä varoilla, joita kerättiin aktiviteeteilla.

 

Arnelle oli kaikki kaikessa lionien välinen veljeys; hän mainitsee useamman kerran, ettei hänellä ollut perheessään lainkaan veljiä; hän etsi veljeyttä perheen ulkopuolelta. Hän kertoo eräässä haastattelussa perustaneensa jo 15 vuotiaana veljespiirejä, joilla oli samanlaisia tavoitteita kuin lioneilla. Kuinka hyvin hän tässä veljien etsinnässä onnistuikaan, Suomessa oli hänellä 1980 luvun lopulla 28500 lionsveljeä! Veljeyteen kuuluu myös hänen Suomeen ideoimansa ”ryöstöt”. Tampereen seudulla käytiin ryöstämässä Tiuku-kelloa ja Lapissa ryöstetään vieläkin Ritari-kilpeä. Näin elävöitetään klubikokousta ja samalla saadaan veljellinen kontakti naapuriklubeihin.

 

Suomen lionismin alkuaikoina oli meilläkin paljon avuntarvitsijoita, mutta jo 1970-luvulla hän kehotti muistamaan myös vähäosaisia maamme rajojen ulkopuolella. Suomalaiseen lionismiin kuuluvat suuraktiviteetit saivat varmasti Arne Ritarin tuen, niissähän toteutui kova myyntityö ja ideointi parhaan tuloksen aikaansaamiseksi.

 

Lopuksi herää kysymys, mitä mieltä olisi Arne Ritari tänä päivänä Suomen lionstoiminnan kehittämisestä. Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei hän ottaisi ainakaan tiukkaa kantaa mihinkään kehittämisideaan tai toimenpiteeseen. Kyllä hänellä varmaan oma mielipide olisi ja ottaen huomioon sen rohkean ja sitkeän työn, minkä hän teki ensimmäisen suomalaisen klubin perustamisessa, voisivat mielipiteet olla hyvinkin rohkeita. Voisi olettaa, että hän olisi eniten huolissaan klubihengen ja palvelumotivaation puolesta. Hänelle ei varmaankaan olisi vieras ajatus palvelutyön modernisoinnista ja johtamiskoulutuksen kehittämisestä.

 

Kun Arne Ritarin isoisästä Tuomas Juhonpojasta ja isästä Tuomas Wilhelm Tuomaanpojasta tuli siirtolaisia oli heillä varmaan haaveena joko muuttaa takaisin Suomeen rikkaana miehenä tai ainakin hyödyttää jollain tavalla silloista köyhää isänmaataan. Heille asia jäi haaveeksi, Mutta pojanpoika ja poika Arne Rudolf Tuomaanpoika toteutti isien haaveet moninkertaisesti; hänellä oli tilaisuus tuoda syntymämaahansa lionismi ja vielä silloin kun sitä eniten tarvittiin. Hänellä ja 50-luvun suomalaisilla leijonapioneereilla oli myöhemmin näkemys että he pelastivat Suomen.

 

Hämeenlinnan valtakunnankokouksessa 1986 perustettiin Arne Ritari-säätiö, jonka säännöissä sanotaan: Säätiön tarkoituksena on tukea ja edistää Suomen lionsklubien hyväntekeväisyyteen johtavia aktiviteetteja sekä vaalia Suomen lionstoiminnan kummin Arne Ritarin, elämäntyötä maamme lionstoiminnan perustamisessa. Säätiö on pystynyt hyvin edistämään klubien hyväntekeväisyyteen johtavia aktiviteetteja ja pyrkinyt vaalimaan Arne Ritarin elämäntyötä, mutta tässä suhteessa haastan Teidät, kaikki tässä hallissa olevat lionit jatkamaan hänen elämäntyötään. Tämän teemme kun toteutamme klubihengen ylläpitämistä, teemme aktiivista palvelutyötä ja olemme avoimia uusille, nykyaikaan kuuluville ajatuksille toimintamme kehittämisessä.

 

PDG Ossi Eloholman esitelmä Suonen Lions-liiton vuosikokouksessa 2006

Kuvat Arne Ritarin serkun Adele Kevarinmäen (1914-2005) kokoelmista.

 

Suomen Lions-liiton Seinäjoen vuosikokouksen yhteydessä 11.6.2006 paljastettiin Arne Ritarin muistokivi. Oli kulunut 100 vuotta hänen syntymästään ja samalla säätiön 20 vuotta jatkunutta toimintaa.



Suomen Lions-liitto ry
Kirkonkyläntie 10
00700 Helsinki

Yhteystiedot